Artikkelit kirjoittajalta Sakari Rehell
Suoluonnon muutosten takia monet soiden luontotyypit ovat uhanalaistuneet. Vuonna 2018 valmistuneessa Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa suoluontoa tarkasteltiin ja arvioitiin kahdella hierarkiatasolla. Yhtäältä tarkasteltiin suokasviyhteisöjä, joita voidaan luokitella suotyypeiksi. Toisaalta tarkasteltiin useiden suotyyppien muodostamia laajempia suokokonaisuuksia eli suoyhdistymiä sekä useista erillisistä suolaikuista muodostuvia maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja (Kaakinen ym. 2018a, b). Soiden luokiteltuja kasviyhteisöjä kutsutaan suotyypeiksi (Eurola ym. 2015, Kaakinen ym. 2018b, Laine ym. 2018). Yhdellä suolla on yleensä useiden, jopa kymmenien eri suotyyppien kasvillisuutta. Suokasviyhteisöjen pääryhmiksi katsotaan kasvitieteellisessä suoluokittelussa korvet, rämeet, nevat ja letot, mutta myös luhtaja lähdekasvillisuus (Eurola & Kaakinen 1978, Eurola ym. 2015, ks. Soiden kasvillisuus). Luhdat ja lähteiköt vaihettuvat ilman selvää rajaa vesiluontotyyppeihin. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa lähteikköluontotyypit on käsitelty ja arvioitu sisävesiluontotyyppien yhteydessä (Lammi ym. 2018). Luhdat ja lähdekasvillisuus mainitaan myös uusimmissa metsätieteellisissä suotyyppioppaissa (esim. Laine ym. 2018). Eri päätyyppiryhmiin kuuluva suokasvillisuus muodostaa myös yhdistelmätyyppejä: neva- ja lettokorpia sekä neva- ja lettorämeitä. Suoyhdistymä on yhtenäinen suoalue, jossa on eri suotyypeistä koostuvia osia (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962, Kaakinen ym. 2018b). Suoyhdistymätyypit jakautuvat ilmastollisiin ja paikallisiin tyyppeihin. Ilmastollisista suoyhdistymätyypeistä keidassoiden eli kohosoiden esiintyminen painottuu eteläisen Suomen muuta Suomea kuivempaan ja lämpimämpään ilmastoon, kun taas aapasoiden esiintyminen painottuu pohjoisen Suomen kosteaan ja viileään ilmastoon (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962). Myös rinnesuot vaativat viileän ja kostean ilmaston (Havas 1961), ja palsasoita esiintyy vain pohjoisimmassa Lapissa, missä on tarpeeksi kylmää paikallisen ikiroudan syntymiselle (Kaakinen ym. 2018b). Paikallisia suoyhdistymätyyppejä ovat rannikkosuot, boreaaliset piensuot ja tunturisuot, joiden ominaispiirteet ja esiintyminen riippuvat enemmän paikallisista olosuhteista kuin ilmastosta (Kaakinen ym. 2018b). Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja syntyy, kun maata kohoaa Pohjanlahden rannikolla vähitellen merenpinnan yläpuolelle (Rehell ym. 2012, Laitinen 2013). Sarjan nuorimmat suot lähinnä meren rantaa ovat tyypillisesti luhtia ja vanhimmat suot ovat kehittyneet aapa- tai keidassoiksi (Kaakinen ym. 2018b).
Suot ovat hyvin monimuotoisia elinympäristöjä (ks. Soiden kasvillisuus, s. 141). Niillä vaihtelevat sekä märkyys että ravinteisuus ja niiden seurauksena myös avoimuus ja puustoisuus. Lisäksi suurilmastollisten erojen vuoksi suot ovat erilaisia Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Ojitus hävittää useimmat luonnontilaisten soiden piirteet hyvin tehokkaasti, mutta jopa korostaa joitain piirteitä. Ojitus on myös keskittynyt erityisesti reheville sekä puustoisille soille ja toisaalta Etelä- ja Keski- Suomeen (ks. Soiden käyttö Suomessa, s. 115, ja Suoluontotyyppien uhanalaisuus, s. 149). Kun vielä erilaisille eliölajiryhmille hyvin erilaiset elinympäristön ominaisuudet ovat tärkeitä, soiden ja niiden ojituksen merkitys eliölajeille ja niiden uhanalaisuudelle riippuu voimakkaasti tarkasteltavasta lajiryhmästä (Aapala 2001b). Ojituksen yleinen vaikutus on, että se samankaltaistaa soita ja siksi hävittää suoluonnolle ominaista monimuotoisuutta.
Tässä tutkimuksessa selvitetään ilmastotekijöiden (lämpötilasta riippuvat muuttujat sekä sadannan ja haihdunnan erotuksena saatava ominaisvalunta) ja paikallisten hydrologisten tekijöiden (veden pääsy valuma-alueelta suolle sekä suon pinnan kaltevuus) vaikutusta pohjoisissa suosysteemeissä esiintyvän minerotrofisen rimpipinnan määrään ja rakenteeseen. Aluksi asiaa lähestytään teoreettisesti tarkastelemalla suosysteemien tasolla ns. diplotelmisen mallin mukaisia soiden hydrologian peruskaavoja, joilla kuvataan minerotrofisen rimpipinnan osuuden olevan suoraan verrannollinen valuma-alueelta tulevan valunnan määrään ja kääntäen verrannollinen kaltevuuteen. Tämän jälkeen tarkastellaan eri ilmastovyöhykkeillä olevien laajojen, luonnontilaisten suosysteemien joukkoa. Näillä on havaittu, että aapasoiden ja keidassoiden vyöhykkeiden rajan arvoja viileämmillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus kasvaa suoraviivaisesti ominaisvaluntaarvojen kasvaessa, mutta etelämpänä, lämpimämmällä alueella tällaista riippuvuutta ei ole. Aivan etelärannikon lämpö-oloja vastaavissa olosuhteissa havaittiin, että suhteellisen vähäsateisilla Itämeren rannikon läheisillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus on selvästi suurempi kuin sateisemmilla seuduilla. Kun kasvukausi on riittävän pitkä ja kostea, keidassuomassiivit estävät minerotrofisen rimpipinnan leviämisen. Tulosten mukaan pitkällä aikajaksolla ilmaston lämpeneminen tulee pienentämään aapasoiden rimpipintaisten osien laajuutta riippumatta mahdollisesti lisääntyvästä sadannasta. Paikallisista hydrologisista tekijöistä tarkasteltiin aapasoiden reunaojitusten vaikutuksia keskiboreaalisella vyöhykkeellä. Satunnaisotoksen perusteella arvioitiin sitä, kuinka suuri osa aapasoiden valuma-alueiden vesistä pääsee keskiosien rimpisille ns. vastaanottajaosille ja kuinka suuri osa menee ojia myöten muualle. Tulokset osoittivat, että tämän vyöhykkeen kaikista aapasoiden rimpipintaisista osista noin puolet on hävinnyt tai tulee häviämään lähitulevaisuudessa pelkästään suosysteemien reunoilla olevien ojitusten vaikutuksesta. Vanhojen ja uusien ilmakuvien vertailu tuki teoreettisen tarkastelun perusteella tehtyä arviota. Rimpipinnat näyttävät supistuneen siten, että aapasoiden keskiosien rimpialueet ovat reunoilta muuttuneet välipintarahkasammalten peittämiksi. Tällainen rimpien umpeenkasvu keskiosistaan ojittamattomissa suosysteemeissä tulee todennäköisesti jatkumaan vielä ainakin joitakin kymmeniä vuosia, vaikka uusia ojituksia ei tehtäisi.
-
Rehell,
Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu
Sähköposti:
sakari.rehell@metsa.fi
-
Rehell,
Sakari Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, PL 81, FI-90101, Oulu, Finland. e-mail: sakari.rehell@metsa.fi
Sähköposti:
ei.tietoa@nn.oo
- Heikkilä, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
-
Laitinen,
University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland
Sähköposti:
ei.tietoa@nn.oo
- Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
- Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
- Tahvanainen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
-
Laitinen,
University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland
Sähköposti:
ei.tietoa@nn.oo
- Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
- Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
- Eurola, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
-
Lindholm,
Suomen ympäristökeskus (SYKE), Suojelualueverkostot
Sähköposti:
tapio.lindholm@ymparisto.fi
- Immonen, Sähköposti: ii@nn.fi
- Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
Suoluonto on hyvin vaihtelevaa, koska suolla vaihtelevat märkyys ja ravinteisuus ja niiden seurauksena myös puustoisuus. Suoluonnon tärkein säätelijä on märkyys – lähellä maanpintaa oleva vedenpinta. Vaikka kaikki suot ovat märkiä, suon märkyys myös vaihtelee paljon. Kuivimmillaan suo muistuttaa kivennäismaan metsää, ja usein suo vaihettuukin saumattomasti ympäröiväksi metsäksi. Märimmillään suo muistuttaa jo matalaa vesistöä ja vaihettuu rantakosteikoihin ja vesistöihin. Suo voi olla ravinteisuudeltaan rehevä tai karu. Rehevässä ääripäässä suolle valuu ravinteikasta vettä ympäristöstä tai kasvillisuus saa ohuen turvekerroksen läpi ravinteita ravinteikkaasta kivennäismaasta. Karussa ääripäässä turvetta on kertynyt niin paksu kerros, että kasvien juuret eivät yllä ottamaan ravinteita alla olevasta kivennäismaasta. Myöskään ympäristöstä ei valu ravinteikasta vettä suon reunaa korkeammaksi kohonneelle suon keskiosalle, ja kasvillisuus on sadeveden mukana tulevien ravinteiden varassa. Lisäksi turpeen kertyminen ja suon läpi virtaavan veden väheneminen happamoittavat turvetta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteiden ottoa. Ravinteisuuden ja märkyyden lisäksi aluskasvillisuuden kasvuoloihin vaikuttaa valon määrä, jota säätelee puuston varjostus. Runsaspuustoisimmat suot ovat varjoisia ja reheviä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia korpia tai karumpia mäntyvaltaisia rämeitä. Mitä märempi ja karumpi suo on, sitä vähäisempää puusto on. Märimmät suot ovat ravinteisuudesta riippumatta puuttomia lettoja ja nevoja. Karuimmilla puustoisilla soilla kasvaa niin kitukasvuinen ja harva männikkö, ettei se käytännössä varjosta aluskasvillisuutta. Ojitus vähentää suoluonnon vaihtelua. Kun suo ojitetaan metsätaloutta varten, märkyyden vaihtelu vähenee ja jäljelle jää ravinteisuuden vaihtelu. Tällöin suo alkaa kehittyä aluskasvillisuudeltaan kivennäismaan metsää muistuttavaksi turvekankaaksi. Myös metsänhoito ja hakkuut muuttavat kasvillisuutta. Jos suo raivataan maataloutta varten, kuivatuksen lisäksi suo muokataan viljelyyn sopivaksi kalkituksin ja lannoituksin ja suokasvillisuus raivataan viljelykasvien tieltä. Turpeennostoa varten suo raivataan kasvittomaksi turvekentäksi.
